Takaveto

Kohteesta AutoWiki
(Ohjattu sivulta RWD)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Takaveto tarkoittaa sitä, että auton takapyörät vetävät. Toisin sanoen auton moottorin tuottamalla voimalla pyöritetään auton takarenkaita.

Historia[muokkaa]

Takavetorakenteen ensimmäinen käyttäjä oli Panhard vuonna 1887. Takavetorakenteessa moottori sijaitsi edessä ja sen voima välitettiin kardaaniakselin tai ketjun välityksellä takarenkaisiin. Teknisesti muutenkin edistyksellisen Panhardin takavedon esimerkki yleistyi myöhemmin lähes kaikkiin autoihin. Takapyöräveto oli autojen yleisin vetotapa lähes sadan vuoden ajan lähinnä sen vuoksi, että muunlaisten järjestelmien suunnittelua pidettiin toisarvoisena.

Autonvalmistajat siirtyivät 70- ja 80-luvuilla pääosin etuvetoon, koska etuvetoisten autojen rakentaminen on huomattavasti halvempaa ja niiden ajaminen on yksinkertaisempaa. Toisaalta takaveto on teknisesti lujempi ja kestävämpi ratkaisu. Etuvedollakin on omat heikkoutensa, jonka takia useimmat edustus-, urheilu- ja tavara-autot ovat takavetoisia. Nykyään muun muassa BMW ja Mercedes-Benz ovat niitä harvoja merkkejä, jotka valmistavat takavetoisia autoja normaalissa henkilöautoluokassa. Australiassa Ford sekä maanosan oma automerkki Holden valmistavat edelleen takavetoisia henkilöautoja. Yhdysvalloissa jotkin merkit kuten Cadillac ovat palanneet viime vuosina tekemään takavetoisia henkilöautoja ATS- ja CTS-malleillaan. Myös tulevan merkin lippulaivan LTS:n pitäisi olla takavetoinen.

Tekniikka[muokkaa]

Takaveto on mahdollista toteuttaa joko johtamalla voima edessä sijaitsevasta moottorista taka-akselille tai sijoittamalla moottori auton takaosaan.

Takamoottori[muokkaa]

Pääartikkeli: Takamoottori

Takamoottorin etuja ovat tuotannon halpuus sekä taka-akselille saatava erinomainen pito, mutta huonona puolena autosta tulee pahasti takapainoinen, mikä heikentää etupyörien pitoa ja tekee auton käytöksestä arvaamatonta. Lisäksi takamoottoroiduissa henkilöautoissa on yleensä pienehkö tavaratila. Takamoottoriset autot olivat suosittuja "hinnat alkaen" -malleja Euroopassa 30-luvulta 70-luvulle asti. Nykyään takamoottorisia autoja valmistavat Porsche sekä Smart.

Keskimoottori[muokkaa]

Pääartikkeli: Keskimoottori

Keskimoottori on pääosin auton akselien väliin sijoitettu moottori, jonka voima välitetään yleensä takapyörille. Keskimoottoriratkaisu mahdollistaa erinomaiset ajo-ominaisuudet, jonka takia sitä käytetään usein kilpa- ja urheiluautoissa. Keskimoottorisissa autoissa ei yleensä ole paikkoja kuin kahdelle tai kolmelle hengelle, eikä tavaratilaa juuri lainkaan.

Etumoottori, vetävät takapyörät[muokkaa]

Pääartikkeli: Etumoottori

Etumoottori - vetävät takapyörät on yleisin takavetoratkaisu, ja samalla myös yleisin autojen voimansiirtotapa 1980-luvulle asti. Rakenteessa moottorin voima välitetään vaihteiston kautta yleensä kardaaniakselilla taka-akselille. Etumoottoriratkaisulla saavutetaan yleensä paremmat ajo-ominaisuudet ja paremmin käytettävissä oleva tavaratila kuin takamoottorilla, mutta huonoina puolina kardaaniakseli sekä tasauspyörästö vievät paljon tilaa, liikkeellelähdöt voivat olla hankalia liukkaalla kelillä ja auton valmistuskustannukset ovat suuremmat kuin päätymoottorisilla.

Takavedon heikkouksia ovat lisäksi yliohjautuminen ja takarenkaiden suurempi kulumisnopeus kuin etuvedolla. Lisäksi vanhat päätymoottoriautot ovat monesti selvästi etu- tai takapainoisia, mikä voi johtaa yllättäviin ja tottumattomalle kuljettajalle vaikeasti hallittaviin luistoihin liukkaalla kelillä. Uudemmissa autoissa vastaavanlaisia ongelmia ei yleensä ole.

Yleisyys[muokkaa]

Vuonna 1967 eri maissa valmistetuista henkilöautomalleista oli takavetoisia 70 %, etuvetoisia 15 %, takamoottorisia 13 % ja keskimoottorisia 2 % Jussi Juurikkalan laskelmien mukaan [1].

Rakenteellisista ja tuotannollisista syistä kaikissa takavetoautoissa moottori oli pitkittäin. 1967 kaikista malleista moottori oli pitkittäin 94 % automalleista ja poikittaismoottorin osuudeksi jäi vain 6 %. Poikittaismoottoriset autot olivat pääasiassa etuvetoisia.

Katso myös[muokkaa]

Lähteet[muokkaa]

  1. Tekniikan Maailma 19/1967 s. 69