Mini Moke

Kohteesta AutoWiki
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mini Moke
Austin Mini Moke 1967.jpg
Valmistaja ja valmistusmaa BMC,
BMH
BLMC
British Leyland
BL Cars Ltd
Austin Rover Group
Rover Group
Cagiva
Flag of the United Kingdom.svg.png UK, Englanti, Birmingham (Longbridge plant) [1]
Flag of Australia.svg.png Australia, New South Wales, Zetland [2]
Flag of Portugal.svg.png Portugali, Setubal,
Vendas Novas [3]
Flag of Rhodesia.svg.png Rhodesia, Umtali [4]
Flag of South Africa 1928-1994.svg.png Etelä-Afrikka [5]
Valmistusaika 19641993
Luokka Pieni auto
Kori 4-paikkainen avoauto
2-paikkainen pickup
Suunnittelija Alec Issigonis [6]
Pohjalevy
Moottori R4
Iskutilavuus 850–1300 cm3
Teho 25,4–57,6 kW
Voimanvälitys Etuveto
Kiihtyvyys
Huippunopeus
Kulutus
CO2-päästöt g/km
Hintaluokka
Edeltäjä
Seuraaja
Saman luokan autoja Citroën Méhari

Mini Moke on pieni etuvetoinen hyöty- ja vapaa-ajan avoauto, jota alun perin valmisti ja markkinoi British Motor Corporation (BMC) ja jota markkinoitiin myöhemmin Austin-, Morris- ja Leyland-tuotemerkeillä.[7]

Sir Alec Issigonisin ja John Sheppardin suunnittelema Mini Moke tunnetaan yksinkertaisesta, suoraviivaisesta, ovettomasta suunnittelustaan ​​ja mukautumiskyvystään. Alunperin prototyyppi tehtiin kevyeksi sotilasajoneuvoksi, jossa käytettiin Mini-pakettiauton moottoria, voimansiirtoa ja jousitusosia. Pienet pyörät ja matala maavara kuitenkin tekivät siitä sopimattoman maastoajoneuvoksi. Myöhemmin mallia tarjottiin siviilikäyttöön edullisena, helposti huollettavana ajoneuvona, joka saavutti maailmanlaajuisen myynnin kevyenä, vapaa-ajan ja hyötyajoneuvona.

Ensimmäiset Moket valmistettiin BMC:n Longbridgen tehtaalla Birminghamissa. Mini Mokeja valmistettiin Isossa-Britanniassa vuosina 1964–1968 14 518 kappaletta. Australiassa vuosina 1966–1981 26 000 kappaletta ja Portugalissa vuosina 1980–1993 10 000 kappaletta.

Moke on slangisana, joka Britteinsaarilla tarkoittaa aasia.

Historia[muokkaa]

Kun Issigonis suunnitteli Minin, hän suunnitteli myös toisen ajoneuvon, joka jakoi Minin mekaaniset osat, mutta jossa oli järeämpi kori. Tämä oli yritys ottaa BMC:lle osa Land Roverin hallussaan pitämistä sotilasajoneuvojen liiketoiminnasta. Issigonisin aiemmin suunnittelema Nuffield Guppy oli epäonnistunut yrityksessä murtautua näille markkinoille. Vuoteen 1959 mennessä BMC:llä oli toimivia prototyyppejä koodinimellä "The Buckboard", josta myöhemmin tuli Mini Moke. Nämä prototyypit esiteltiin Britannian armeijalle laskuvarjolla pudotettavana ajoneuvona, mutta huono maavara ja pienitehoinen moottori eivät täyttäneet maastoajoneuvon perusvaatimuksia. Vain kuninkaallinen laivasto osoitti kiinnostusta Buckboardiin, lentotukialusten kansilla käytettäväksi ajoneuvoksi.

Yrityksenä edelleen tehdä jotain armeijalle, tehtiin muutama nelivetoinen Moke, lisäämällä toinen moottori ja vaihteisto ajoneuvon takaosaan, yhdistetyillä kytkimillä ja vaihteistoilla. Tämä ei vaikuttanut mitenkään maavaraongelmiin ja mekaaniset ongelmat hidastivat kehitystä prototyyppivaiheen jälkeen. Tätä ajoneuvoa kutsuttiin "Twiniksi" ja se esiteltiin Yhdysvaltain armeijalle – jälleen turhaan.

Britannian Moket[muokkaa]

Kun BMC luopui ajatuksesta myydä Moke armeijalle, yhtiö alkoi vuonna 1963 markkinoida sitä siviiliajoneuvona maanviljelijöille ja kevyeseen hyötyajoneuvokäyttöön. Vuonna 1963 rakennettiin useita prototyyppejä ja Moke tuotiin Britannian markkinoille vuonna 1964. Ison-Britannian tulli- ja valmistevero-osasto päätti, että Moke pitäisi luokitella henkilöautoksi eikä hyötyajoneuvoksi, mikä tarkoitti, että siitä joutui maksamaan ylellisyystuotteille asetettua veroa, mikä vähensi myyntiä sille tarkoitetuilla kaupallisilla markkinoilla.

Brittivalmisteiset Moket varustettiin BMC A-sarjan 848 cm3:n moottorilla, joka oli viritetty käyttämään matalaoktaanista polttoainetta. Niissä käytettiin samaa jousitusta, vaihteistoa ja 10 tuuman pyöriä kuin vakio-Minissä. Alkuun matkustajien istuimet, otekahvat, lämmityslaite, tuulilasin pesuri ja irrotettava kangaskatto olivat lisävarusteita. "Mk I" Mokessa oli yksi tuulilasinpyyhin ja lattiaan asennettu ajovalojen vaihtokytkin, ja ainoa saatavilla oleva väri oli "Spruce Green". Vuonna 1967 "Mk II" Moke lisäsi matkustajan puolen pyyhkimen. Äänitorven ja ajovalojen käyttökatkaisimet siirrettiin vilkkuvipuun. Näitä myöhempiä British Mokeja oli saatavana myös valkoisena.

John Player & Sons -tupakkayhtiö pyöritti Moke-tiimiä autocross-kilpailuissa nurmiradalla vuoteen 1968 asti. Nämä ajoneuvot varustettiin turvakehikolla ja niissä käytettiin Mini Cooper S:n 127-kuutioista moottoria.

Australian Moket[muokkaa]

Mokeja valmistettiin Australiassa vuosina 1966–1981. Autoa markkinoitiin aluksi nimellä Morris Mini Moke ja vuodesta 1973 alkaen nimellä Leyland Moke. Alkuun Australian Mokeissa oli samat 10-tuumaiset pyörät kuin brittiläissä Mokeissa, mutta vuonna 1968 ne korvattiin 13-tuumaisilla, mikä teki autoista käytännöllisempiä kevyeässä maasto- tai rantakäytössä kuin brittiläinen versio. Pyöränkaariin, eteen ja taakse, oli hitsattu levennyskappale mahdollistamaan leveämmät renkaat ja vanteet. Brittiläisten Mokejen kiinteät metalliset istuimet korvattiin putkirunkoisilla. Australiassa voimanlähteenä oli alkuun BMC A-sarjan 998 cm3:n moottori, joka vaihdettiin tuotannon puolivälissä 1098 cm:n versioon. Vuonna 1976, Australian uusien päästörajoitusten myötä, paikallisesti valmistettu 1098 cm:n moottori korvattiin maahantuotulla versiolla 998 cm:n moottorista, jossa oli ilmapumppu ja pakokaasun kierrätys.

Lyhyenä ajanjaksona vuonna 1971, Leyland Australia valmisti versiota, jota Leylandin kirjallisuudessa kutsutaan nimellä "Moke, special export", mutta jota kutsutaan yleisesti nimellä "Californian". Versiossa oli 1275 cm:n moottori ja se oli varustettu sivuvaloilla ja erilaisilla takavaloilla Yhdysvaltain FMVSS-standardien mukaiseksi. Tavaratilan alle oli asennettu Austin Spriten polttoainesäiliö, joka korvasi vasempaan sivulaatikkoon asennetun vakiosäiliön. USA:n markkinoille suunnattu, post-flower power -henkinen Californian, oli helposti tunnistettavissa katostaan ​​ja istuimistaan, joiden kuosi oli mustavalkoista "Op-pop verve"-tiikeriraita-vinyyliä tai "Orange Bali" -vinyyliä.

Nimi "Californian" ja 1275 cm:n moottori herätettiin henkiin vuonna 1977 Australian markkinoiden Mokeen, joissa oli alkuperäisen perusrungon päälle suunnitellut mukavammat denim-päällysteiset istuimet, erikoisvanteet ja karja-aura-tyyppiset puskurit.

Vuodesta 1975 lähtien Mokea valmistettiin pickup-versiona, jossa oli 1,45 x 1,50 metrin lava avattavilla sivulaidoilla ja kangaspäällinen ohjaamon yläpuolella. Leyland Australia valmisti 1970-luvun lopulla ainakin kaksi nelivetoista Moke-prototyyppiä, mutta toisin kuin brittiläisessä versiossa, näissä käytettiin vain yhtä moottoria. Leyland aikoi markkinoida tätä versiota, mutta Moken tuotanto Australiassa päättyi vuonna 1981, ja hankkeesta on jäljellä vain yksi prototyypeistä.

Vuonna 1977 1275 cm:n Cooper S-moottorilla varustettu Moke osallistui Singapore Airlines Lontoo-Sydney maratonralliin. Autolla ajettiin 48 vuorokauden aikana 30 000 km ja se sijoittui 35. sijalle.

Portugalin Moket[muokkaa]

Australian Moke-tuotannon loppuessa valmistus siirrettiin British Leylandin tytäryhtiölle Portugaliin. IMA (Industria de Montagem de Automoveis) valmisti vuosina 1980–1984 Setúbalin tehtaalla 8500 Moke "Californian" -autoa. Vuonna 1984 tuotanto siirrettiin Vendas Novasin tehtaalle. Aluksi Portugalin Moket olivat identtisiä Australian Mokejen myöhäisen mallin kanssa; hyvin pian ne kuitenkin muutettiin käyttämään silloisia brittiläisen tuotannon Mini sedanin osia, mukaan lukien 12 tuuman pyörät nykyaikaisilla matalaprofiilisilla renkailla, jotka sedan oli saanut Moken Australiassa olon aikana.

Huhtikuussa 1990 British Leylandin seuraaja Rover Group myi "Moke"-nimen italialaiselle moottoripyörien valmistaja Cagivalle. Tuotanto jatkui Portugalissa vuoteen 1993, jolloin Cagiva siirsi työkalut omalle tehtaalleen Italian Vareseen, tarkoituksenaan aloittaa tuotanto siellä uudelleen vuonna 1995: Tämä hanke ei koskaan realisoitunut, vaikka Italiassa koottiinkin joitakin keskeneräisiä autoja. Yhtenä syynä oli, että Cagiva joutui maksamaan huomattavasti korkeamman hinnan Roverin valmistamista osista kuin BL:n portugalilainen tytäryhtiö, eikä Mokejen valmistus ollut taloudellisesti kannattavaa. Koska Cagiva ei omistanut "Mini" -nimeä, heidän valmistamansa 2071 autoa myytiin yksinkertaisesti "Mokeina". Tämä nosti Moken ja Moke-johdannaisten kokonaistuotantomäärän noin 50 000 kappaleeseen.

MOKE International[muokkaa]

MOKE syntyi uudelleen vuonna 2018, jolloin MOKE International aloitti tuotannon uudelleen Euroopassa. MOKE pysyi uskollisena alkuperälleen ja ikoniselle ulkonäölleen integroimalla uuden 4-sylinterisen, polttoaineen ruiskutusmoottorin ja parannetun jousituksen ja jarrut, joko automaattivaihteiston tai manuaalivaihteiston kanssa. Vuonna 2022 MOKE International lanseerasi Electric MOKEn.[8]

Rakenne[muokkaa]

Moken rakenne on yksinkertainen. Kori koostuu kahdesta ponttoonista jotka kulkevat etu- ja takapyörien välissä. Näitä yhdistävät lattialevy, tulipelti ja etuistuinten alla oleva poikittainen kotelorakenne. Vasemmassa ponttoonissa on polttoainesäiliö, oikealla on lokero akulle ja pieni lukittava säilytystila. Vuoden 1972 "Moke, Special Export" eli Moke Californian oli varustettu Yhdysvaltain FMVSS-standardien mukaiseksi ja näissä autoissa Austin Spriten polttoainesäiliö on asennettu tavaratilan alle. Saman aikakauden vakio-Mokeissa ja myöhemmissä Moke Californian -versioissa käytetään perinteistä säiliötä, joka on asennettu vasempaan sivulaatikkoon. Myöhemmissä Portugalin Mokeissa on lisäksi lukittava säilytystila ajoneuvon takana. Lisävarusteena saatavassa kangaskatoksessa on muoviset sivuikkunat ja ohut putkimainen rakenne, joka voidaan helposti irrottaa, kun sitä ei tarvita. Myöhemmissä versioissa tämä korvattiin tukevammalla turvakaarirakenteella. Tuulilasi voidaan helposti tarvittaessa irrottaa.

Koska Moken A-sarjan moottori, manuaalivaihteisto ja jousitus ovat identtisiä vakio-Minin kanssa (joka oli vielä tuotannossa lokakuuhun 2000 asti), useimmat varaosat ovat edelleen helposti saatavilla. Pyörät, jarrukokoonpanot ja jousitus on kiinnitetty etu- ja taka-apurunkoon, jotka on pultattu kiinni pohjalevyyn, aivan kuten tavallisessa Minissä.

Rakennussarjat[muokkaa]

Aitoa Mini Mokea ei koskaan ollut saatavana kit-carina, mutta koska Minien perusosat ovat helposti saatavilla, monet yritykset ovat valmistaneet ajoneuvosta kopioita.

Lähteet[muokkaa]

  1. Mini Moke – Unique Cars And Parts, Viitattu: 28. elokuu 2022.
  2. Joshua Dowling: Mini Moke a step closer to an Australian return – Drive, 29. syyskuu 2021. Viitattu: 28. elokuu 2022.
  3. Portuguese Moke Production – M Parts, Viitattu: 28. elokuu 2022.
  4. Michael James: Around the World : BMC in Rhodesia – AROnline, 27. elokuu 2018. Viitattu: 28. elokuu 2022.
  5. Stuart Grant: WE DID IT OUR WAY – Classic Car Africa, Viitattu: 28. elokuu 2022.
  6. Søren Navntoft: Mini Moke: The Perfect Car for a Midsummer Night – ViaRETRO, 8. heinäkuu 2019. Viitattu: 3. syyskuu 2022.
  7. 1980 Leyland Moke – Trading Garage, Viitattu: 10. syyskuu 2022.
  8. Our story – MOKE International, Viitattu: 2. lokakuu 2022.
Mini-mallien aikajana 1959–2000
Malli 1950 1960-luku 1970-luku 1980-luku 1990-luku 2000
9 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 0
Two-door saloon Mk I Mk II Mk III Mk IV-Mk VII
Clubman & 1275GT
Cooper Mk I Cooper Mk II Cooper RSP Cooper
Cooper S Mk I Cooper S Mk II Cooper S Mk III Cooper S ERA
Convertible Rover Cabrio
Utility vehicle Moke (UK) Moke (Australia) Moke (Portugali)
Estate Traveller & Countryman
Pickup Mini Pickup Mini 95
Van Mini Van Mini 95