Mini Mk IV-VII
Mini Mk IV – Mk VII | |
---|---|
Valmistaja ja valmistusmaa | British Leyland, BL Cars Ltd Austin Rover Group Rover Group UK, Englanti, Longbridge [1] Australia, Sydney [2] Belgia, Seneffe [3] Uusi-Seelanti, Petone [3] Etelä-Afrikka, Blackheath [3] |
Valmistusaika | 1976 – 2000 |
Luokka | Kaupunkiauto |
Kori | 2-ovinen sedan 2-ovinen pakettiauto 2-ovinen lava-auto |
Suunnittelija | |
Pohjalevy | ADO20 |
Moottori | R4 |
Iskutilavuus | 850 – 1300 cm3 |
Teho | 25 – 62 kW |
Voimanvälitys | Etuveto |
Kiihtyvyys | |
Huippunopeus | |
Kulutus | |
CO2-päästöt | g/km |
Hintaluokka | |
Edeltäjä | Mini Mk III |
Seuraaja | |
Saman luokan autoja |
Pääartikkeli: Mini
Mini Mk IV tuli markkinoille vuonna 1976.
Sisällysluettelo
Yleistä
1970-luvun edetessä Minin vienti alkoi hiipumaan ja ulkomainen valmistus loppumaan tehdas toisensa jälkeen. Myös kotimarkkinoilla myynti kangerteli, koska osa asiakkaista oli siirtynyt luokkaa isompiin malleihin. Tarjolla oli moderneja ja käytännöllisiä hatchback-korisia autoja, kuten Ford Fiesta mk1 ja ranskalaisten ja eritoten japanilaisten valmistajien eri merkki- ja mallivalikoima. Minin valmistusta päätettiin jatkaa kuitenkin sihen asti, kunnes uusi Austin Mini Metro saataisiin markkinoille. Minin korvaajaksi suunniteltu Metro koitui kuitenkin sen pelastukseksi, koska Miniä voitiin päivittää Metron rinnalla kustannustehokkaasti. Mini sai 1980-luvun myötä mm. A-Plus-moottorin, 12-tuumaiset pyörät etulevyjarruilla, parannuksia varusteisiin ja ääneneristykseen sekä tuuletukseen ym.
Vuonna 1984 Mini vietti 25-vuotisjuhlaansa, jonka kunniaksi British Leyland valmisti rajoitettuna eränä Mini 25 -juhlamallin ja tämä muodostui eräänlaiseksi käännekohdaksi jo vanhenneen mallin uudelle tulemiselle. Budjettimallit City ja City E muodostivat silloisen Austin Rover Group perustarjonnan niille ostajille, jotka painottivat autonsa ominaisuuksissa pientä ja näppärää kokoa ja edullisia hankinta- ja ylläpitokuluja. Toinen uusi asiakasryhmä oli nuoret urbaanit ensiauton ostajat, joille auto muodosti osan heidän tyylistään ja toimi itseilmaisun välineenä. Tälle kohderyhmälle Austin-Rover alkoi työstämään malleja erilaisilla sisustus-, väri- ja varusteteemoilla. Näiden ohella Ministä kehitettiin myös korkeatasoisesti varustettuja erikoismalleja, jotka oli nimetty Lontoon yläluokkaisten ja trendikkäiden kaupunginosien mukaan. Markkinointistrategiat osuivat oikeaan ja Minin myyntilukemat kasvoivat tasaisesti läpi 1980-luvun loppupuoliskon, kääntyäkseen taas laskuun 90-luvulla.[3]
Vertailu 1978
Mini 1000 SDL voitti Tekniikan Maailman 17/1978 3 halvan auton vertailun.
Mittaristo on yhä kojelaudan keskellä. Jotkut kytkimet ovat melko kaukana kuljettajasta. Ovet ovat leveät. Kojetaulun päissä on tuuletussuuttimet, joita aiemmissa Mineissä ei ollut. Vaihteensiirtoa ja jousitusta on parannettu. Jousituksena on kumikartiojousitus pidentynein joustovaroin.
Pääntukia ei ole (ei muissakaan, 2CV ja Renault 4). Minin istuimet ovat "melko siedettävät" aiempien kovien sijasta. Ajoasento on melko pysty. Ohjauspyörän asento on melko kallistettu ja ohjauspyörä on ohutkehäinen. Kojelaudan alla on pakettihylly. Työn laatu on kohtalaista.
R4-moottorin iskutilavuus on 998 cm³. Suurin teho 29 kW /5250 r/min (39 hv) ja suurin vääntömomentti 70 Nm / 2000 r/min. Paino 615 kiloa. Edessä ja takana on rumpujarrut.
Tekniikan Maailma 17/1978 mittasi Mini 1000 SDL:n kiihtyvyydeksi 0–50 km/h 5,9 sekuntia, 0–80 km/h 13,6 sekuntia ja 0–100 km/h 26,6 sekuntia. Kulutus on pieni, vertailussa vain 6,5–6,7 l/100 km.
Hinta 21 700 markkaa Suomessa vuonna 1978 eli 12 840 euroa (v. 2016, kerroin 0,5917).
Koeajo 1983
Austin Mini Mayfair on ketterä. Ajo-ominaisuudet ovat urheilulliset. Suorituskyky on kuitenkin heikko. Jousitus on kova. Melutaso on korkea, 100 km/h nopeudessa 82 dB ja 120 km/h nopeudessa 84 dB. Etuistuimissa on pääntuet. Ohjauspyörän läpimitta on 34 cm. Tavaratilan tilavuus on 165 litraa (VDA).
R4-moottorin iskutilavuus on 998 cm³. Sylinterin mitat ovat 64,59 × 76,2 mm. Suurin teho on 31 kW /5250 r/min (DIN, 42 hv), ja suurin vääntömomentti 67 Nm /2600 r/min (DIN). Vaihteita on neljä, jotka kaikki on synkronoitu. Polttoainesäiliön tilavuus on 34,5 litraa. Edessä ja takana on rumpujarrut.
Auto motor und sport 24/1983 mittasi Austin Mini Mayfairin (31 kW, 651 kg) kiihtyvyydeksi 0–60 km/h 7,9 sekuntia, 0–80 km/h 13,3 sekuntia ja 0–100 km/h 24,6 sekuntia. Huippunopeus on 127 km/h.
Kulutus vaihtelee 6,8–9,2 litran välillä /100 km bensiiniä. Austin Mini Mayfair maksoi Länsi-Saksassa vuonna 1983 9890 D-markkaa, hinta oli varsin halpa.
Kehitys
- Mk V, 1984–1990
Kaikki Minit saivat 210 mm (8.4") halkaisijalla olevat jarrulevyt eteen. Vakiomallit saivat mustat, muoviset lokasuojien kaaret, jotka olivat olleet aiemmin Mini Special -erikoismallissa.
- Mk VI, 1990–1996
1275-kuutioisen koneen tullessa myös vakiomalleihin, moottorin kiinnityspisteitä apurungossa siirrettiin eteenpäin. 998-kuutioinen moottori jäi pois käytöstä. Kaasuttimeksi vaihtui SU "HIF" ja vuonna 1991 sen tilalle tuli 1-pisteruisku. Konepellin lukituksen avauskahva siirrettiin auton ohjaamoon vuonna 1992.
- Mk VII 1996– 2000
Jäähdyttimen kenno siirrettiin alkuperäiseltä paikaltaan, konehuoneen vasemmalta laidalta, auton keulalle. Ohjaamoon tuli konventionaalinen kojelauta ja samalla tavarahylly poistui. Viimeinen Mini valmistui lokakuun 4. päivänä vuonna 2000. Samalla siirtyi historiaan viimeinen versio BMC:n A-sarjan moottoreista, jonka juuret juonsivat vuodesta 1952.
- Mini Van / Mini Pick-up
Paketti- ja lava-auto poistuivat mallivalikoimasta vuonna 1983. Vuonna 1978 molemmat saivat uuden nimen Mini 95. Mallitunnuksen numero ilmaisee auton kokonaispainoluokan tonnin kymmenyksinä. Molemmat mallit valmistettiin loppuun asti alkuperäisen ADO15-suunnitelman mukaisesti, ts. niiden ovissa oli liukulasit ja ovien saranat olivat korin ulkopuolella.
Mini Cooper 1990 – 2000
Cooper-versio palasi mallistoon vuonna syyskuussa 1990, oltuaan poissa 20 vuotta. Mini Cooper RSP (Rover Special Products) oli myös ensimmäinen Mini 10 vuoteen, jonka keulalta löytyi 1275 cm3:n moottori. 1050 auton erä myytiin loppuun jo ennenkuin se oli ehtinyt näytteille ja tämän perusteella Rover Group päätti ottaa Cooperin sarjatuotantoon. Cooper-sarjaan kuului lukuisa määrä rajoitettuna eränä valmistettuja erikoisversioita.
Uusi Mini Cooper jäi teholtaan hieman alle 1960-lukulaisen esikuvansa. Vuonna 1992 Cooper sai polttoainejärjestelmäkseen 1-pisteruiskun, joka vuonna 1997 vaihtui 2-pisteruiskuun. Jäähdyttimen kenno siirrettiin alkuperäiseltä paikaltaan, konehuoneen vasemmalta laidalta, auton keulalle. Ohjaamoon tuli konventionaalinen kojelauta ja samalla tavarahylly poistui.
Loppu
Rover Groupin tuottaessa suuria tappioita, emoyhtiö BMW aloitti vuoden 2000 alussa sen pilkkomisen ja myynnin. MG ja Rover siirtyivät liikemieskonsortio Phoenix Venture Holdingsille ja Land Rover, Jaguar sekä Daimler myytiin Ford Motor Companylle. BMW piti itsellään Minin, mutta siirsi nimen käyttöoikeuden väliaikaisesti Roverille, valmistuksen ja myynnin loppuunsaattamisen ajaksi. Viimeinen Mini rullasi Longbridgen tehtaalta lokakuun 4. päivänä vuonna 2000. Alkuperäisen Minin tarina tuli päätepisteeseen 51 vuoden ja lähes 5,4 miljoonan valmistuneen auton jälkeen.
Mitat
Pituus | 3050 mm |
Leveys | 1410 mm |
Korkeus | 1346 mm |
Akseliväli | 2036 mm |
Raideleveys (e / t) | 1214 mm / 1180 mm |
Omapaino | 615–651 kg |
Rekisteröinti
Miniä rekisteröitiin Suomessa seuraavasti:
Vuosi | 1977 | 1978 | 1979 | 1980 | 1981 | 1984 | 1995 |
---|---|---|---|---|---|---|---|
Määrä (kpl) | 372 | 345 | 310 | 119 | 0 | 1 | 1 |
Lähteet
- Tekniikan Maailma 17/1978
- Auto motor und sport 24/1983
- ↑ Longbridge says goodbye to its little wonder – Telegraph, 5. lokakuu 2000. Viitattu: 6. syyskuu 2019.
- ↑ The History of Mini – Mini Automotive Website, Viitattu: 6. syyskuu 2019.
- ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 Ian Nicholls: Essay : Mini production – how many? – AROnline, 2. kesäkuu 2016. Viitattu: 6. syyskuu 2016.